Kausi paketissa - mitä jäi kätee?

Tämä kausi oli meidän osalta hyvin pitkälti tässä. Kisoja kertyi minulle 0 kappaletta (Leia sentään kävi starttaamassa kerran lainaohjaajan voimin). Vähän erilainen kausi siis erilaisin tavoittein. Oikeastaan tavoitteita ei suuremmin ollut, muuta kun että päästiin tekemään ja kasvattamaan agikuntoa ja varmuutta.

Vaikka suoranaisia tavoitteita ei tälle kaudelle ollut, niin talven treenit ovat avanneet silmiä yllättävän paljon. Olen päässyt Leian kanssa uudelle tasolle ja nyt tuntuu, että tiedän miten sen kanssa pitää tätä lajia tehdä. En ole täysin sitä aiemmin tajunnutkaan, mutta Leia ei todella ole ihan perinteinen agibortsu. Kouluttaja kuvaili viime kerralla Leian kuuluvan marginaaliseen ryhmään, joka toimii radalla omanlaisten lainalaisuuksien mukaan. Ei siis siten, miten monet muut toimisivat. Olen tämän toki jo alusta asti Leian kanssa huomannut ja se on aiheuttanut meillä välillä haasteita kouluttajien suhteen, jotka eivät välttämättä ole nähneet näitä ominaisuuksia. Olen sitkeästi pyrkinyt myös sellaiseen toimintaan, jonka tiedä olevan Leialle hyvin sen tyyliä vastaan. Olen vaan pyrkinyt palkkaamaan ja itse auttamaan ja kompensoimaan mahdollisimman paljon - pitkä ja kivinen tie, joka ei ole juuri autuaaksi tehnyt.

Nyt vihdoin minulle on kirkastunut tämä ominaisuusmaailma. Vahvistaa toki täytyy heikkouksia siihen pisteeseen, etteivät ne aiheuta liikaa ongelmia, mutta nämä heikkoudet pitäisi jättää enempi taka-alalle ja tiedostaa vahvuudet ja vahvistaa niitä. Kuka urheilija voittaa mitään jos keskittyy heikkouksiinsa ja niiden vahvistamiseen. Vai voitetaanko ennemminkin sillä tavoin, että vahvuuksista tehdään todellinen itseluottamuksen, henkisen kompetenssin ja kaiken tekemisen pohja. Olen moneen kertaan todennut tämän lajin olevan eniten kiinni korvien välistä ja meidän tekemisen ytimen olevan siinä, kuinka hyvin saan rauhan ja keskittymisen omaan päähäni. Noh, yksinkertaista, vahvuuksiin tukeutuminen on helpoin tie myös tuohon korvienvälin tasapainon saavuttamiseen.

Agility on yksilöurheilua. Treenit ovat ryhmissä, joten helpolla treenaaminen menee siihen, että sekä kouluttaja että ohjaaja itse pyrkivät sullomaan koiransa (ja itsensä) samaan muottiin. Tämä on ehdottoman haitallista kehityksen suhteen. Tällainen aiheuttaa vaan epävarmuutta ja virheen pelkoa. Koirakoita ja niiden ominaisuuksia pitäisi mielestäni ehdottomasti vertailla ja tarkkailla, jotta oppii näkemään nämä kullekin sopivat tyylit ja määrittelemään oman paikkansa tässä paletissa. Taitavalla kouluttajalla on silmää nähdä nämä ominaisuudet ja tukea vahvuuksien vasvistamista ja heikkouksien tiedostamista. Minulla on ollut onni treenata talvi tällaisen kouluttajan opeissa.

Noh, mitäs ne meidän heikkoudut ja vahvuudet ovat?

Heikkoudet (listataan nämä pois alta niin voi sitten keskittyä niihin vahvuuksiin :D)

Leia on voimakkaasti liikettä lukeva erittäin ohjaajan liikkeeseen herkkä hyvän estefokuksen omaava nöyrä ja kuuliainen koira. Ei yhtään ohjaajahakeutuvainen radalla, vaan kiinnostunut vain seuraavista esteistä ja luottaa ohjauksen vievän niille. Leia toimii radalla todella intuitiivisesti, vaistoihin luottaen.

 LIIKEHÄIRIÖ

• mikään yhtään epäjohdonmukainen, epärytminen liike aiheuttaa Leialle hankaluutta. 
• mm. niistoissa tämä näkyy, koska siinä tulee vastakkaissuuntaista liikettä, johon leia kokee tarvetta reagoida. Näitä on treenattu paljon ja lopputulos on riittävä. Näitä pystyn tehdä tietyin rajoituksin, mutta nämä tulevat aina pysymään herkkinä ja vaativat minulta paljon.
• Leikkaukset: takaaleikkausten linjat ovat hyvin kriittiset. Linjojen on oltava yhdensuuntaiset lähestyttävää estettä kohden. Jos koiran ja ohjaajan linjojen lähestymissuunnat poikkeavat, tulee Leialle epävarmuus edettävästä suunnasta. Epäjohdonmukainen liikesuunta ja reaktio tähän tulee jostain syvältä. Lisäksi Leia ei siedä yhtään runttaamista leikkauksiin, koska myös tässä tilanteessa linjoihin tulisi ristiriitaista signaalia. Myös näitä ollaan treenattu paljon ja vaativat minulta täydellisen rauhallisuuden, oikein linjan esteelle lähestyttäessä sekä koiran olemisen kunnolla edellä, jotta leikkaus onnistuu. Näitä voidaan käyttää, mutta harkiten. Loivat leikkaukset kaukaa ohjaten toimivat hyvin, koska näissä liikehäiriötä ei juurikaan tule.
• Valssit linjoille. Linjalle tuleva valssi tarkoittaa aina flänkkäävää kaarrosta ja huonoa kokoamista käännökseen. Valuttava valssi tarkoittaa aina liikkeen valumista. Leia ei kokoa jos tarjolla on liikettä. Rintaman kääntö ei saa Leiaa lyhentämään laukkaa vaan pelkästään jarruttava liike. Tämä aiheuttaa valsseihin vaikeuden, koska valsseilla on tapana valmistua hieman "myöhässä". Leia ei siedä tätä myöhässä oloa yhtään eikä kykene jarruttamaan liikettä vastaan. Ajoissa oleva valssi, joka jättää koiran laskeutumislinjan ja linjan seuraavalle esteelle vapaaksi on kaunista katseltavaa. Mutta esimerkiksi niin sanotut "valssi-sik-sakit" ovat itsetuhoisen flänkkäyksen huipentuma - en suosittele! :D Yhden ajoissaolevan valssin kaveriksi meillä sopii mainiosti esim puolivalssi-sylkkäri tai vastakäännös.
• Kontaktit. Tässä vaiheessa voi tulla olo "että mitähän vittua?". Siis Leiahan ei ole elämässään tehnyt yhtään kontaktivirhettä.. niin.... siinäpä se ongelma onkin. jotta tekeminen olisi tehokasta, onnistumisprosentin tulisi olla bauttiarallaa siinä 80%. Tuo 100% on ikävän kaukana siitä. Ohjaajapehmeä nöyrä koira, jonka patoaminen kiihkeimmilläänkin on erinomaista suorittaa tässä tehtävän liian hyvin. Olen tullut tulokseen, että hyvät pysärit saavutetaan sillä, että koiralla on vähintään yhtä kova halu jatkaa rataa kuin pysähtyä, mielellään jopa kovempi tarve jatkaa eteeenpäin kuin pysähtyä. Noh, meillä 100% tarkoittaa sitä, että Leia on niin ehdollistunut pysähtymään, että tilanne ei ole edes fifty-fifty. Tämän tyyppisen koiran kanssa hidastamista ja ennakointia on vaikeaa pitää kurissa. Eli meidän pitäisi treenata sitä, että saisin koiraa menemään läpi ja vaatimustason sille tasolle, että pysähtymisen ehdottomuus heikkenisi. JuoksuA projekti on myös kompuroinut samojen ongelmien suhteen. Kuinka opettaa uudelleen vahvasti ehdollistunutta "oikeintekevää" koiraa. Hitaasti mutta toivon mukaan varmasti...

Noh, eiköhän siinä ollut heikkouksia kerrakseen.

Entä sitten ne vahvuudet?

• Estehakuisuus. Kun Leian pääsee halutulle linjalle ja sille antaa rauhan ja tilan toimia, se ei epäröi tehtävän suorittamisessa.
• Itsenäisyys. Itsenäinen suorittaminen ja hifistely on tämän koiran lempipuuhaa. Toisin sanoen, kun liikehäiriö viedään pois, koira tekee työntä täysillä kyselemättä ja miettimättä, missä minä olen. Itsenäiset kepit tilanteessa kun tilanteessa, on Leialle helppoa kauraa.
• Kääntyminen. Kun liike ei ole häiritsemässä, Leia kääntyy pennin päällä, hyppää ristikulmalinjat niin suoraviivaisesti kun kuinkaan mahdollista.
• Sylkkäri, puolivalssi, poispäinkäännös. Näissä tulee selkeä jarruttava liike jota Leia lukee helposti. Näillä pääsee jo pitkälle ja näitä voi tarpeen tullen tehdän hyvin etäältä esteistä
• Saksalaiset, japanilaiset, päällejuoksu, ihmisnuoli, pakkovalssi, vastakäännös. Myös hyvin Leialle sopivia ohjauksia,

Eli, näillä eväillä uuteen kauteen. Mulla on fiilis, että ens vuos on meille hyvä! Nyt kesän ajan vahvistetaan tuota itsenäistä kauko-ohjaamista ohjaajan rajoittuvuuden vuoksi, mutta myöskin sen vuoksi, että tuo tulee olemaan tekemisemme yksi kivijalka.

Meidän agi vuonna 2016-2017 tulee olemaan vauhdikasta merkkaavaa edestäohjaamista, sekä irroittavaa kaukaaohjaamista. Tämän kombon kun saamme toimimaan, niin avot! Mutta nyt on hyvä fiilis siitä, että nyt on selkeä visio siitä, mitä meidän agi tulee olemaan!

Mistä tässä kaikessa on kyse?

Olen erittäin analyyttinen kaikessa ja huomaan välillä ajautuvani syvällisiin ajatuskoukeroihin. Tällä kertaa ajatukset ajautuivat EO kisojen myötä maailma huippujen välisien erojen tutkiskeluun. Minkä takia tietyt pärjäävät aina? Ei väliä vaikka koira vaihtuu, mutta aina samat nimet ovat keulilla ihan maailman huippuja vertaillessa. Jotkut taas pärjäävät käsittämättömällä tasolla kansallisissa ”kyläkisoissa” ja taas eivät aivan yllä parhaimpiinsa kansallisissa tai kansainvälisissä isoissa kisoissa. Radat ovat aivan samantasoisia jopa kyläkisoissa kun mm-tasolla, joten sieltä eroa ei voi millään lähteä hakemaan. Tämän vuoden Suomen EO panosta tarkastellessa näkyy selkeää taipumista. Ei olla ihan kärjessä missään kokoluokassa.

Taitojen puutteesta ei todella ole kyse. Suomalaiset ovat teknisesti jopa maailman parhaita, siis suomalaiset ohjaajat. Maailman parhaat koirat tulevat muualta, siellä kun koirien taito on monesti teknisesti parempaa, mutta ohjaajat taas heikompia. Mitä ohjaustyyleihin tulee, niin vaihtelevuutta on. Muualla huudetaan ja huidotaan paljon enemmän kun Suomessa lähtökohtaisesti, mutta silti voidaan olla tuloslistoilla ylempänä. Mikä siis ratkaisee?

Monesti ollaan liiankin mustavalkoisia sen suhteen miten pitäisi ohjata. Ehkä tekeminen menee niin orjalliseksi, että siitä alkaa kadota ne tärkeimmät: iloisuus, nauttiminen, flow.. ITSELUOTTAMUS. Lyhyesti, minun mielestä tässä ei ole ”mistään muusta” kyse kun edellä mainituista ja kuinka hyvin nämä asiat pystytään kuhunkin hetkeen tuomaan. Taidot eivät ratkaise, koirat eivät ratkaise, vaan korvien väli ratkaisee.

Jos mietin itseäni kouluttajana, niin uskon oman vahvuuteni löytyvän henkiseltä puolelta. Se, mikä fiilis treeneistä jää. Kuinka hyvin koulutettava on ymmärtänyt sanomisiani ja kokenut ahaa elämystä niistä, on ratkaisevassa osassa ilon ja itseluottamuksen kasvattamiseksi. Olen aina sanonut, että vain ymmärtämällä voi oppia. Toistot luovat rutiinia, mutta ymmärrys opettaa. Ymmärrys myös tuo itseluottamusta ja antaa sijan nauttimiselle ja poistaa orjallisuutta ja kaavoihin kangistuneisuutta.  Mitä sitten vaikka joku rima tippuisi tai kaarre valuisi, mutta entä jos samalla radalla uskaltaa tehdä jotain mitä ei ole ennen tehnyt ja se onnistuu täydellisesti? Se kehittää ja vie eteenpäin. Jos radan olisi lopettanut tippuneeseen rimaan, seuraavalla yrityksellä todennäköisesti ko. rimaa varmistelee ja yleinen itseluottamustaso on huomattavasti alempi.

Ymmärryksen ja itseluottamuksen saavuttaminen vaativat tietysti johdonmukaisuutta. Minulla tämä tarkoittaa sitä, että pystyn johdonmukaisesti ymmärtämään joka hetken radalla, mitä koira lukee ja tulkitsee ja miksi se tekee näin. Näitä asioita kun oppii näkemään ja tulkitsemaan tajuaa paremmin miksi jotain tapahtuu. Kun ymmärtää tämän, kasvaa luottamus omiin taitoihin ja myös koiraan.

Vaikka olenkin perfektionisti isolla P:llä, niin täydellisyyttä ei kannata tavoitella. Siihen kun ei meinaa koskaan päästä, ainakaan agilityssä. Täydellisyys agilityssä tavoitetaan silloin kun tekemisestä nauttii, ei ajattele mitään – on saavuttanut täydellisen flown! Se muuten jos joku on tavoittelemisen arvoinen juttu!

Kehittymistä korvien välissä

Sieltähän se kaikki lähtee, monella tapaa, nimittäin korvien välistä. Korvien välissä tapahtuu oivaltamiset ja ymmärtämiset, josta seuraa oppimista. Opimme toistamaan haluttua toimintaa. Korvien välissä tapatuu myös paljon mystistä, sitä henkistä puolta.

Kun henkinen puoli on rautaa, kompensoi se jopa puuttuvia taitoja, mutta edes parhailla taidoilla ei voi kompensoida heikkoa henkistä kanttia. Etenkään koiraurheilussa, jossa sinun toimintasi vaikuttaa suoraan koiran tekemiseen ja epävarmuus jos joku näkyy koiran toiminnassa.

Haluamme opettaa koiramme itsenäisiksi ja estevarmoiksi. Toisin sanoen haluamme vahvistaa koiran ITSELUOTTAMUSTA lukea rataa etäällä meistä. Lukita esteitä, vaikka liikkuisimmekin jo seuraavaan suuntaan. Samaa itseluottamusta meidän pitäisi vahvistaa itsellämme. Uskaltaa lähteä aiemmin liikkeelle ja luottaa omiin jalkoihin ja koiran taitoihin.

Helpommin sanottu kun tehty. Etenkin vauhdin kasvaessa kaikki tämä vaikeutuu. Ajatukselle ei jää aikaa, vaan on vaan luotettava ja toimittava. Pitää tehdä kuten on treenannut ja luottaa, että homma toimii. Tuo vauhdin kasvaminen ja laukka-askelten väheneminen radallla (siirtyminen ministä maksiin) oli minulle aikamoinen harppaus. Lucan kanssa itseluottamukseni oli rautaa. Minulla oli olo, että voin tehdä radalla mitä vaan. Luca eteni junamaisesti ja sen itseluottamus ja taidot olivat todella hyvät. Minä ehdin joka paikkaan ja koska esteiden välillä laukkoja oli enemmän, ehti välillä juosta, eikä tarvinnut heti laskeutumisen jälkeen olla valmis seuraavaan käännökseen. Jos käännös myöhästyi, ehdin itse kuitekin oikeaan paikkaan, jolloin tämä virhe näkyi vaan pienesti valuneena kaarroksena.

Noh, vaihdettiin ferrari alle... Laukkoja ei järin esteiden välissä oteta ja käännöksestä on todella kerrottava ajoissa. Jokainen virhe NÄKYY!! Eli se aika, mitä minulla oli Lucan kanssa ollut, oli kaukainen haave. Nyt piti vaan toimia. Suorilla S-radoilla tämä ei vielä tuottanut ongelmaa, mutta teknisyyden kasvaessa homma muuttui radikaalisesti.

Uusi koira, aikaa vähemmän, ajoitukset ja ponnistuspaikat korostuneessa roolissa... itseluottamus maan raossa. Ei hyvä yhdistelmä. Tässä vaiheessa huomasi hyvin sen, kuinka helppoa koiran opettaminen olikaan. Sitä teki mielellään ja luottamus koiraan kasvoi hyväksi.. omaan toimintaan, ei niinkään.

Tämän oman henkisen kantin heikkouden tunnistettua, mikä tapahtui ihan viimeisen puolen vuoden sisään, alkoi armoton pohtiminen, kuinka lähteä kehittää sitä. Minulla huono itseluottamus näkyi monella tavalla. Keskittymiskykyni on ihan peltohiiren luokkaa, ohjaaminen on flegmaattista ja sellaista, kun olisi kananmunat taskussa ja virheen pelko jatkuvasti alitajunnassa. Itsekritiikki on valtavan suuri ja alan jopa kouluttaa itseäni alitajuntaisesti tehdessäni. Sättimään valuneista kaarteista tai muista. Tälle oli saatava piste.

Tämä kaikki on vielä suuren työn alla, mutta edistystä on tapahtunut hurjasti. Keskittyminen on parantunut ja uskallan paremmin tehdä sitä, mitä osaan. Luotan itseeni jo ajoittain.

• Keskittyminen
• Keskittyminen vain omaan tekemiseen. Kaiken muun pois sulkeminen.
• Asenteen kaivaminen esille
• Nyt loppui varovaisuus! Jalat liikkeelle ja rohkeat ohjaukset silloin kun ne pitää tehdä, ei varmistellen. Itsensä ravistelu ennen suoritusta, parit kunnon bitchläpit poskille tekee aika-ajoin ihmeitä!
• Hyvä fiilis
• Nauti jokaisesta radasta ja mahdollisuudesta harrastaa koirasi kanssa
• Älä mieti liikaa
• Treenit on tehty, pois ylimääräinen analysointi ja keskittyminen esteeseen kerrallaan
• Luota koiraan
• Luota ITSEESI
• osaan kyllä!

Tällä linjalla jatketaan. Virheitä pelkäämättä. Tässä eiliset treenit, jotka sai alleen hyvän ekan pätkän. Siitä itseluottamus ja parasta menoa pitkään aikaan, jollei koskaan!

Vähemmän käsiä, enemmän jalkoja. Turpa kiinni ja luota itsees!

Siinä on neuvoja, jotka sopii varmaan lähestulkoon kaikille. Noh, minulle ainakin.

Eilen oli Elinan treenit kaukoryhmässä. Treenattiin nollatreeniä, eli tavoitteena oli suorittaa 23 esteen esteen rata virheettä. Virheen sattuessa, aloitettiin aina alusta. Meillä tavoite ei aivan täyttynyt, mutta melkein 22/23. Tarkoituksena oli siis tehdä nolla. Ei kauneinta rataa, vaan nolla. Helpommin sanottu kuin tehty. Vaatii ainakin itseltäni todella paljon sisua ja periksiantamattomuutta painaa vaan rataa läpi. Epäusko itseensä ja luovuttaminen (eli ohjauksen herpaantuminen ja epävarmuus) tulevat radalla niin helposti. Virhe tulee yleensä sen takia, kun sitä odottaa. Mitä jos oppisikin olla odottamatta virhettä, vaan tehdä täysillä alusta loppuun asti, siitä huolimatta, mitä radalla tapahtuu. Niinkuin Elinakin eilen totesi, edes maailmanmestarit eivät tee täydellisiä ratoja, mutta ne tekevät radat alusta loppuun virheistä huolimatta. Siinä on itsetutkiskelun aihetta varmasti jokaiselle!

Itse tunnistan ehdottomasti suurimmaksi omaksi virheekseni virheen odottamisen. Olen päässyt yli siitä, etten pelkää teknisesti ratoja, en pelkää sitä, ettei koirani vielä osaa, mutta se mitä pelkään, on se virhe, joka ennemmin tai myöhemmin koittaa. Olen liian arka ja varovainen, vaatii todella kaivaa se ASENNE ja tehdä täysiä. Okei, joskus se täysillä tekeminen voi olla vähän sähläävää, mutta ainakin sillon mennään eikä meinata. Täysiä tehdessään myös yleensä keskittyy parhaiten esteeseen kerrallaan. Varovaisuuden suurin synti itselläni on se, että todella yritän käyttää laajaa näkökenttää radalla ja myös ajatukset laajenevat hetkestä tulevaisuuteen. Siitä seuraa pakan hajoaminen ja kontakti koiraan on varmasti huono. On olemassa katse ja sitten on KATSE. Oikeasti, koiraa tulee katsoa silmästä silmään, ei sitä jotain näkymätöntä pistettä tekonurmessa, josta näät sivusilmällä "kaiken", myös koiran. Vaikka näkisit koiran, se ei tarkoita sitä, että KATSOISIT koiraa.

Vähemmän käsiä - tottavie!! Käsien tarkoitus on auttaa rintamasuuntaa kääntymään, jatkaa liikkeen suuntaan ja tehostaa vartalon liikettä (liikkeellä tarkoitan niin jarrutusta kuin kiihdytystäkin, eli liike ei ole vain täysiä menemistä!!!). Tukea jalkojen liikettä. Mutta EI HEILUA ja housua ja ohjata esteitä. Käsillä ei vaan voi ohjata, se on se liike ja jalat, jotka hoitavat tämän. Jos askel kohti seuraavaa estettä puuttuu, ei käsien heilutuksella tee yhtään mitään sen korjaamiseksi. Mutta jos on tällänen adhd kentällä, jolle liike on elämän eliksiiri, on se hyvin vaikeaa kontroloida myös niitä käsien liikettä. Mutta se pitää vaan opetella. Käsien liikkeeseen liittyy hyvin vahvasti myös puhu, ainakin itselläni. Mitä enemmän puhun, sitä enemmän kädet heiluvat (jotain eteläeurooppalaista taustaa??? :P). Mutta näin se vaan on. Se puhe muutenkin on ihan turhaa, eli toisin sanoen, turpa kiinni ja kädet kuriin ja LIIKETTÄ!!

Mitä nopeampi koira, sitä rauhallisempi ohjaaja. Kiire radalla on yleensä lähinnä korvien välissä. Se pitäisi oppia ymmärtämään. Jos oikeasti pystyy keskittymään hetkeen, yhtäkkiä voi tajutakin, ettei ole kiire minnekään.

Eli kotiläksyt Tuijalle: vähemmän käsiä, enemmän jalkoja. Keskittyminen kuntoon, turpa kiinni ja aina mennään voittamaan radalle. PS: muista AINA katsoa koiraan!! Osaatte kyllä! :)

Tässä vielä pätkää eilisistä treeneistä. Huomiona, first time EVER tuplasylkkäri. Treenilistalle menee, mut vitsi oon ylpee, et sain onnistumaan, siinä tosissaan testattiin usko itseensä!

Elinan treenit 5.11.2013

Talvi käyntiin!

Vuoden viimeinen neljännes pyörähti käytiin tarkoittaen samalla talvikauteen siirtymistä. Loppukesä oli monivivahteinen. Paljon pohdintaa, välillä ahdistusta ja sitten taas mielettömiä oivalluksia ja onnistumisia. Tietyllä tapaa henkisellä puolella on ollut kasvunpaikka ja varovaisesti uskallan sanoa, että eteenpäin ollaan menty.

Kesällä käytiin valloittamassa Koli. Leia valloitti lähes kaikki reitin kivet. :)

Yksi suurin oivallus on rentous, jonka myötä on löytynyt se sama vanha iloisuus, mikä on aina leimannut minun ja Leian tekemistä. Vaikka tehdään tarkasti ja määrätietoisesti,  mukana on aina se pilke silmäkulmassa. Lisäksi meillä on niitä meidän omia juttuja. Se on ehkä parasta tässä. Siis kun meillä on sitä jotain (<3) ja ihan oma "kieli" ja ymmärrys. Ei tarvita kun oikeanlainen katse ja Leia tietää tarkalleen, mitä minun päässäni liikkuu. Ehkä yksi asia, jonka tässä on taas ymmärtänyt, on se, että minun kannattaa ehdottomasti tukeutua radalla tähän meidän vahvaan siteeseen. Silloin menee pieleen, kun lähdetään vaan konemaisesti suorittamaan.

Leia on koirana sellainen, joka tekee 100% yhdessä rataa. Tykkää siitä, että annan sille tilaa ja mahdollisuutta edetä "itsenäisesti" ja lukea rataa. Mutta se, mitä tarvitsee, on kontakti. Kun se on kunnossa, voidaan olla vaikka eripuolilla rataa ja silti tehdä yhdessä. Sen sijaan jos kontakti katkeaa, niin voi tulla mm. esteohituksia ihan helpoista kohdista. Kontaktin katkeamista en saa anteeksi. Tämä tekee ohjaamisesta sillä lailla vaativaa, etten voi tehdä virheitä tuossa asiassa, mutta sitten kun toimin oikein, on mahdollisuudet rajattomat.

Yksi "uusi" älyäminen: TURPA KIINNI!! höpötän aivan liikaa radalla. Häiriön Leian tekemistä ja lisäksi höpöttäminen hetsaa aivan liikaa itseäni radalla. Taas pitäisi muistaa, mitä kiihkeämpi koira, sitä rauhallisempi ohjaaja. Tykkään juosta kovaa, mutta sekin pitäisi muistaa, että minun juoksuvauhti ei vaikuta juuri mitenkään koirani vauhtiin (säntäily korkeintaan negatiivisesti), joten välillä voi olla parempi edetä rauhallisemmin. Niitä spurttejakin varmasti tulee, joten ei niistä ihan luopua sentään tarvitse.

Mitkäs on sitten talven tavoitteet? Aika selkeät. Ohjaustehostimen hankkiminen Leialle, pitäen sisällä tiukan kokoamisen niin, että osaa itsenäisestikin koota. Esteosaamisen kehittäminen uudelle levelille. Tarkoittaa mm. pituuden käännöksiä, keppejä seinääpäin ja vaikeita kulmia, kontakteille vauhtia ja itsenäisyyttä. Talven treenaaminen tulee koostumaan Niinun ratatreeneistä sekä itsenäisistä tekniikkatreeneistä. Fiilis on tällä hetkelä odottava ja innostunut.

Talvi tuo uudet koulutusryhmät, joita odotan myös innolla. Tykkään vaan niin paljon kouluttamisesta. Saa joka viikko haastaa itsensä. En tyydy vetämään samanlaisia treenejä, vaan haluan myös tarjota uusia ajatuksia koulutettaville aina kun mahdollista.

Tänään omaa treeniä, huomenna koulutteluita ja torstaina talven ekat Niinun treenit. Tästä se lähtee.

Ai niin joo, Helsinki City Run 2014 kutsuu ensi toukokuussa, joten agitreenien lisäksi lenkkipolut kutsuu vähintään sen 3 kertaa viikossa. Leia pääsee myös hyötymään näistä juoksulenkeistä, joten toivonmukaan ensi vuonna nähdään entistä tykimmässä vireessä oleva kaksikko.

Mutta muistakaa, välillä pitää ottaa rennostikin.. Hyvää alkavaa talvikautta kaikille! :)

Tuska ja ahdistus!

Nyt on taas kuppi täyttymässä aika pahan kerran ja jonkin verran on jo loiskunut ylikin. Ei vaan jaksa! Iloisuus ja hauskuus on tipotiessään ja kokonaisvaltainen ahdistus sen tilalla. Luulen, että viime aikoina on tullut niin monenmoista ideaa ja ajatusta että mulla ei oo enää mitään tatsia siihen omaan tekemiseen. Tosi hyviä pointteja ja varmasti vain positiivisia juttuja tulevaisuutta ajatellen, mutta tällä hetkellä käsiteltäviksi ja toteutettaviksi aivan liikaa.

Kisailtiin muutamat kolmosten kisat. Radalla olo on tosi epävarma, koska ei me olla varmaan koskaan tehty tuollaisia ratoja kokonaisuudessaan läpi. Ei kauhean hyvä ennuste sille, että siihen pystyisi sitten kisoissa. Treeneissä ollaan tehty uusia juttuja ja olen pyrkinyt omaksumaan vaikka mitä. Sitten hinkattu jotain 3 estettä. Tollanen ei vaan yksinkertaisesti tuo sitä luottoa lisää, ei sitten millään. Ahdistuksen aineet on käsillä. Noh, mitä vielä.. olin eilen Zeljko Goran koulutuksessa. Rata vaikutti kivalta ja fiilis ihan ok. Tai no, ei mulla koskaan ole selkeä olo radalle mennessä. En yhtään osaa ajatella mitä siellä tapahtuu, se on tosi tuskaista.

Siinä kun tehtiin, niin mulle iski totaalinen epäusko. Tuli sellanen olo, että en halua tehdä. Hanskat tiskiin ja antaa olla. Ei radalla edes tapahtunut mitään kamala, sellainen olo vaan tuli. Se fiilis on ihan karmea. Sisällä on hirveä raivo ja tekisi vaan mieli huutaa, mutta se ei auta. Olo on sietämätön. Se kierros menikin aika siinä. Yritin koota itteäni, mutta olin jo musertunut jonnekin pohjalukemiin. Lopputreeni meni, mut ei minkäänlaista otetta tai iloa. Ihan kamalaa. Gora arvosteli paljon suomalaista ohjaamistyyliä, jossa ei opeteta koiraa ja anneta vastuuta radalla myös koiralle. Olen monella tapaa samaa mieltä ja varmasti aion näitä ajatuksia käyttää tulevaisuudessa. Nyt tulevaisuus tuntuu vaan aika kaukaiselta. Paha sanoa, mitä nyt pitäisi tehä. Pitää taukoa ainakin. Sen jälkeen todennäköisesti skippaan suurimman osan ohjatuista treeneistä ja treenaan yksin keskittyen vain ja ainoastaan omaan tekemiseen. Kaiken lähtökohta on kuitenkin minä ja koirani ja se, että meillä on hyvä fiilis ja ymmärrys toisistamme. Vaikka kuinka hakisi neuvoa ulkopuolelta, niin itseään ei saa hävittää.

Luottoa ja sujuvuutta. Vitosta vaille kolmosissa!

Noniin, josko sitä pitkästä aikaa sanailisi jotain tännekin. Talvi meni ja kesä on täällä, aivan mahtavaa! Se tunne, kun hallin seinät ei ahdista ja pääsee kunnolla luukuttamaan ulkokentällä, ah! Ja mikä parasta, nykyään matkaa kentälle on 2,5km, jonka kävelee rauhallisestikin puoleen tuntiin. Eli toisin sanoen, lämpät ja jäähkät kaupan päälle, kuinka kätevää!!

Talvi kului treenaten Niinulla ja kisailemassakin käytiin aika säännöllisesti. Alkutalvella treenattiin käytännössä kerran viikossa, tämän vuoden puolella ehdin käydä noin viikottain Niinun treenien lisäksi omatoimisesti treenaamassa. Toki sitä huomaa, miten treeneissä pääsee pidemmälle, mutta muutoin omalle kehitykselle tulee aika sokeaksi. Noh, onneksi on keksitty videot ja viime viikolla työpäivän ratoksi eksyin katsomaan viimekesän videoita. Järkytyin!! Siis positiivisesti. Viimekesäinen meno näytti sellaiselta räpiköinniltä, että tosissaan tajusi, kuinka paljon sitä on mennytkin eteenpäin. Tämä ei tietysti riitä mihinkään, mutta oikea suunta, se tuntuu hyvältä!

Kevään korvalla menoon on muutenkin tullut varmuutta. Alkutalvesta väläyteltiin jo tosi hyviä startteja, mutta niihin mahtui aina joku mutta. Maaliskuussa vihdoin loksahti palaset kohdilleen ja napattiin ykkösluokan kisoista tuplanolla ja siirryttiin 2-luokkaan.

Pääsiäisenä käytiin kisailemassa kumpanakin päivänä Purinalla. Meno oli taas vakuuttavaa, muutamia virheitä tuli. Huhtikuussa kisailuun ja treenailuun tuli muutaman viikon tauko, koska lomailin pahimman rapa-ajan pallon toisella puolella. Ei paha! ;)

Reissun jälkeen alkoi kesätreenit. Tykkäsin tosi paljon ekoista treeneistä. Varmasti oikein antoisa kesä siis luvassa. Avattiin myös ulkokausi kisojen merkeissä viime viikonloppuna. Kisat menivät paremmin, kun olisin voinut odottaakaan. 6 starttia, joista 2 nollaa (LUVAa) sekä 2 tulosta (10 ja 5) sekä 2 hyllyä. Nyt on se jokin palanen loksahtanut kohdilleen. Menossa oli rentoutta ja varmuutta. Ohjasin kisoissa melkein kuin treeneissä, enkä syyllistynyt liialliseen pelkäämiseen tai varmisteluun. Tässä omien kisojen nollarata:

Agi A-rata, nollavoitto

Kaikenkaikkiaan oikein siisti rata. Priimat kontaktit ja kiva rentous. Oli melkein epärealistinen olo kun maaliin päästiin. Tuntui, että nolla tuli niin helpolla kaikkien "vaikeuksien" ja melkein-ratojen jälkeen. Toiselta radalta tuli hylly oman myöhästymisen vuoksi. Tosin Leiakin luukutti jopa hieman omiaan, mutta loistoa, että tytöltä löytyy itseluottamusta. Puomilta valuttiin pois, kun vapautus ei tullutkaan heti, murr.. näitä pitää päästä treenaamaan myös kovemmassa vireessä! Mutta muutoin, tykkäsin tästä radasta paljon! Kepeillä reviteltiin ja takaaleikkaukseen rytmitin jopa liian aikaisin, mutta sekin toimi upeasti (teknisesti). Tässä B-rata:

B-rata, hyl

Seuraavana päivänä Purinalla aloitettiin radat taas nollalla! Meidän kohdalle osui juuri rankkasade, mutta se ei menoa haitannut. Tehtiin tosi hallittu rata, jälleen super pysäytyksillä. Selkeästi mullekkin tullut malttia kontakteilla, hyvähyvä. :) Toiselta radalta tuli 10vp. Rata itsessään ei ollut yhtään niin nätti kun edeltävä. Vähän huonoja ohjausvalintoja, mutta puhtaana mentiin aina 4. viimeiselle esteelle. Siellä tuli pienoinen myöhästymä ja huuto-ohjaus ja kyseinen rima alas. Tuli hetkittäinen harmitus, jatkettiin normisti loppuun, mutta ite en oikein juossut kunnolla maaliin ja vika rima myös alas.. Ruma, mutta pysyi siinäkin palikat kasassa. Kolmas rata olikin sitten luukutushylly. Leialla alkoi jo silmissä kiilua. Radan alku oli haastava ja minulla ehkä ihan hieman myöhässä ollut takaaleikkaus.. vaikka mielestäni rytmitin siihen hyvin, ei Leia reagoinut ollenkaan, vaan luukutti edessä olleeseen putkeen kääntymisen sijasta. Loppuradalla oiottiin pari estettä, joten tämä rata oli hylly parhaimmillaan. Vikalle radalle tsemppasin kaiken ja yritin saada keskittymisen kohdilleen. Se ei ollut aivan helppoa, mutta onnistuin siinä kutakuinkin. Viimeinen rata ei ollut parasta meitä, mutta kutakuinkin hyvää ja hallittua. Kolmanneksiviimeiseltä esteeltä, keinulta, vapautin turhan ajoissa ja Leia luki edessä olleen putken ja ajautui seuraavan hyppyesteen linjasta ohi.. Saatiin korjattua tämä, mutta 5 siis tältä radalta. Aivan puhdas aivopieru minulta, mutta ehkä ihan hyvä. Ei makeaa mahan täydeltä. ;)

Palkintopallilla :)

Fiilis on hyvä! Kesältä on varmasti odotettavissa paljon hyviä kisoja ja treenejä. Josko sitä itsekin aktivoituisi tässä kirjoittelussakin. ;)