Mistä tässä kaikessa on kyse?

Olen erittäin analyyttinen kaikessa ja huomaan välillä ajautuvani syvällisiin ajatuskoukeroihin. Tällä kertaa ajatukset ajautuivat EO kisojen myötä maailma huippujen välisien erojen tutkiskeluun. Minkä takia tietyt pärjäävät aina? Ei väliä vaikka koira vaihtuu, mutta aina samat nimet ovat keulilla ihan maailman huippuja vertaillessa. Jotkut taas pärjäävät käsittämättömällä tasolla kansallisissa ”kyläkisoissa” ja taas eivät aivan yllä parhaimpiinsa kansallisissa tai kansainvälisissä isoissa kisoissa. Radat ovat aivan samantasoisia jopa kyläkisoissa kun mm-tasolla, joten sieltä eroa ei voi millään lähteä hakemaan. Tämän vuoden Suomen EO panosta tarkastellessa näkyy selkeää taipumista. Ei olla ihan kärjessä missään kokoluokassa.

Taitojen puutteesta ei todella ole kyse. Suomalaiset ovat teknisesti jopa maailman parhaita, siis suomalaiset ohjaajat. Maailman parhaat koirat tulevat muualta, siellä kun koirien taito on monesti teknisesti parempaa, mutta ohjaajat taas heikompia. Mitä ohjaustyyleihin tulee, niin vaihtelevuutta on. Muualla huudetaan ja huidotaan paljon enemmän kun Suomessa lähtökohtaisesti, mutta silti voidaan olla tuloslistoilla ylempänä. Mikä siis ratkaisee?

Monesti ollaan liiankin mustavalkoisia sen suhteen miten pitäisi ohjata. Ehkä tekeminen menee niin orjalliseksi, että siitä alkaa kadota ne tärkeimmät: iloisuus, nauttiminen, flow.. ITSELUOTTAMUS. Lyhyesti, minun mielestä tässä ei ole ”mistään muusta” kyse kun edellä mainituista ja kuinka hyvin nämä asiat pystytään kuhunkin hetkeen tuomaan. Taidot eivät ratkaise, koirat eivät ratkaise, vaan korvien väli ratkaisee.

Jos mietin itseäni kouluttajana, niin uskon oman vahvuuteni löytyvän henkiseltä puolelta. Se, mikä fiilis treeneistä jää. Kuinka hyvin koulutettava on ymmärtänyt sanomisiani ja kokenut ahaa elämystä niistä, on ratkaisevassa osassa ilon ja itseluottamuksen kasvattamiseksi. Olen aina sanonut, että vain ymmärtämällä voi oppia. Toistot luovat rutiinia, mutta ymmärrys opettaa. Ymmärrys myös tuo itseluottamusta ja antaa sijan nauttimiselle ja poistaa orjallisuutta ja kaavoihin kangistuneisuutta.  Mitä sitten vaikka joku rima tippuisi tai kaarre valuisi, mutta entä jos samalla radalla uskaltaa tehdä jotain mitä ei ole ennen tehnyt ja se onnistuu täydellisesti? Se kehittää ja vie eteenpäin. Jos radan olisi lopettanut tippuneeseen rimaan, seuraavalla yrityksellä todennäköisesti ko. rimaa varmistelee ja yleinen itseluottamustaso on huomattavasti alempi.

Ymmärryksen ja itseluottamuksen saavuttaminen vaativat tietysti johdonmukaisuutta. Minulla tämä tarkoittaa sitä, että pystyn johdonmukaisesti ymmärtämään joka hetken radalla, mitä koira lukee ja tulkitsee ja miksi se tekee näin. Näitä asioita kun oppii näkemään ja tulkitsemaan tajuaa paremmin miksi jotain tapahtuu. Kun ymmärtää tämän, kasvaa luottamus omiin taitoihin ja myös koiraan.

Vaikka olenkin perfektionisti isolla P:llä, niin täydellisyyttä ei kannata tavoitella. Siihen kun ei meinaa koskaan päästä, ainakaan agilityssä. Täydellisyys agilityssä tavoitetaan silloin kun tekemisestä nauttii, ei ajattele mitään – on saavuttanut täydellisen flown! Se muuten jos joku on tavoittelemisen arvoinen juttu!