Olen erittäin
analyyttinen kaikessa ja huomaan välillä ajautuvani syvällisiin
ajatuskoukeroihin. Tällä kertaa ajatukset ajautuivat EO kisojen myötä maailma
huippujen välisien erojen tutkiskeluun. Minkä takia tietyt pärjäävät aina? Ei
väliä vaikka koira vaihtuu, mutta aina samat nimet ovat keulilla ihan maailman
huippuja vertaillessa. Jotkut taas pärjäävät käsittämättömällä tasolla
kansallisissa ”kyläkisoissa” ja taas eivät aivan yllä parhaimpiinsa
kansallisissa tai kansainvälisissä isoissa kisoissa. Radat ovat aivan
samantasoisia jopa kyläkisoissa kun mm-tasolla, joten sieltä eroa ei voi
millään lähteä hakemaan. Tämän vuoden Suomen EO panosta tarkastellessa näkyy
selkeää taipumista. Ei olla ihan kärjessä missään kokoluokassa.
Taitojen
puutteesta ei todella ole kyse. Suomalaiset ovat teknisesti jopa maailman
parhaita, siis suomalaiset ohjaajat. Maailman parhaat koirat tulevat muualta,
siellä kun koirien taito on monesti teknisesti parempaa, mutta ohjaajat taas
heikompia. Mitä ohjaustyyleihin tulee, niin vaihtelevuutta on. Muualla
huudetaan ja huidotaan paljon enemmän kun Suomessa lähtökohtaisesti, mutta
silti voidaan olla tuloslistoilla ylempänä. Mikä siis ratkaisee?
Monesti ollaan
liiankin mustavalkoisia sen suhteen miten pitäisi ohjata. Ehkä tekeminen menee
niin orjalliseksi, että siitä alkaa kadota ne tärkeimmät: iloisuus,
nauttiminen, flow.. ITSELUOTTAMUS. Lyhyesti, minun mielestä tässä ei ole ”mistään
muusta” kyse kun edellä mainituista ja kuinka hyvin nämä asiat pystytään
kuhunkin hetkeen tuomaan. Taidot eivät ratkaise, koirat eivät ratkaise, vaan
korvien väli ratkaisee.
Jos mietin
itseäni kouluttajana, niin uskon oman vahvuuteni löytyvän henkiseltä puolelta.
Se, mikä fiilis treeneistä jää. Kuinka hyvin koulutettava on ymmärtänyt
sanomisiani ja kokenut ahaa elämystä niistä, on ratkaisevassa osassa ilon ja
itseluottamuksen kasvattamiseksi. Olen aina sanonut, että vain ymmärtämällä voi
oppia. Toistot luovat rutiinia, mutta ymmärrys opettaa. Ymmärrys myös tuo
itseluottamusta ja antaa sijan nauttimiselle ja poistaa orjallisuutta ja
kaavoihin kangistuneisuutta. Mitä sitten
vaikka joku rima tippuisi tai kaarre valuisi, mutta entä jos samalla radalla
uskaltaa tehdä jotain mitä ei ole ennen tehnyt ja se onnistuu täydellisesti? Se
kehittää ja vie eteenpäin. Jos radan olisi lopettanut tippuneeseen rimaan,
seuraavalla yrityksellä todennäköisesti ko. rimaa varmistelee ja yleinen
itseluottamustaso on huomattavasti alempi.
Ymmärryksen ja
itseluottamuksen saavuttaminen vaativat tietysti johdonmukaisuutta. Minulla
tämä tarkoittaa sitä, että pystyn johdonmukaisesti ymmärtämään joka hetken
radalla, mitä koira lukee ja tulkitsee ja miksi se tekee näin. Näitä asioita
kun oppii näkemään ja tulkitsemaan tajuaa paremmin miksi jotain tapahtuu. Kun
ymmärtää tämän, kasvaa luottamus omiin taitoihin ja myös koiraan.
Vaikka olenkin
perfektionisti isolla P:llä, niin täydellisyyttä ei kannata tavoitella. Siihen
kun ei meinaa koskaan päästä, ainakaan agilityssä. Täydellisyys agilityssä
tavoitetaan silloin kun tekemisestä nauttii, ei ajattele mitään – on saavuttanut
täydellisen flown! Se muuten jos joku on tavoittelemisen arvoinen juttu!
