Nyt on taas kuppi täyttymässä aika pahan kerran ja jonkin verran on jo loiskunut ylikin. Ei vaan jaksa! Iloisuus ja hauskuus on tipotiessään ja kokonaisvaltainen ahdistus sen tilalla. Luulen, että viime aikoina on tullut niin monenmoista ideaa ja ajatusta että mulla ei oo enää mitään tatsia siihen omaan tekemiseen. Tosi hyviä pointteja ja varmasti vain positiivisia juttuja tulevaisuutta ajatellen, mutta tällä hetkellä käsiteltäviksi ja toteutettaviksi aivan liikaa.
Kisailtiin muutamat kolmosten kisat. Radalla olo on tosi epävarma, koska ei me olla varmaan koskaan tehty tuollaisia ratoja kokonaisuudessaan läpi. Ei kauhean hyvä ennuste sille, että siihen pystyisi sitten kisoissa. Treeneissä ollaan tehty uusia juttuja ja olen pyrkinyt omaksumaan vaikka mitä. Sitten hinkattu jotain 3 estettä. Tollanen ei vaan yksinkertaisesti tuo sitä luottoa lisää, ei sitten millään. Ahdistuksen aineet on käsillä. Noh, mitä vielä.. olin eilen Zeljko Goran koulutuksessa. Rata vaikutti kivalta ja fiilis ihan ok. Tai no, ei mulla koskaan ole selkeä olo radalle mennessä. En yhtään osaa ajatella mitä siellä tapahtuu, se on tosi tuskaista.
Siinä kun tehtiin, niin mulle iski totaalinen epäusko. Tuli sellanen olo, että en halua tehdä. Hanskat tiskiin ja antaa olla. Ei radalla edes tapahtunut mitään kamala, sellainen olo vaan tuli. Se fiilis on ihan karmea. Sisällä on hirveä raivo ja tekisi vaan mieli huutaa, mutta se ei auta. Olo on sietämätön. Se kierros menikin aika siinä. Yritin koota itteäni, mutta olin jo musertunut jonnekin pohjalukemiin. Lopputreeni meni, mut ei minkäänlaista otetta tai iloa. Ihan kamalaa. Gora arvosteli paljon suomalaista ohjaamistyyliä, jossa ei opeteta koiraa ja anneta vastuuta radalla myös koiralle. Olen monella tapaa samaa mieltä ja varmasti aion näitä ajatuksia käyttää tulevaisuudessa. Nyt tulevaisuus tuntuu vaan aika kaukaiselta. Paha sanoa, mitä nyt pitäisi tehä. Pitää taukoa ainakin. Sen jälkeen todennäköisesti skippaan suurimman osan ohjatuista treeneistä ja treenaan yksin keskittyen vain ja ainoastaan omaan tekemiseen. Kaiken lähtökohta on kuitenkin minä ja koirani ja se, että meillä on hyvä fiilis ja ymmärrys toisistamme. Vaikka kuinka hakisi neuvoa ulkopuolelta, niin itseään ei saa hävittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti